Blogi: Elinikäistä oppimista – valtiotieteiden maisteri Ruoho

Valmistuin juuri valtiotieteiden maisteriksi. Muistan lukeneeni jokunen vuosi sitten lehdestä (HS), kuinka kansanedustaja Antti Lindtman (sdp) oli valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi, siksi ajattelin, että ehkäpä myös minun on syytä iloita julkisesti valmistumistani. Ensin valtiotieteiden kandidaatiksi ja sitten valtiotieteiden maisteriksi.

Pääsin Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen, `Valtsikaan´, vuonna 2013. Pääaineeseeni kehitystutkimukseen pääsi vain kolme prosenttia kaikista hakijoista. Mielenkiintoinen matka yhdeksän muun innokkaan opiskelijan kanssa saattoi alkaa keskustakampuksen historian havinaa väräjävissä tiloissa. Moderni yliopiston kirjasto puolestaan tarjosi hyllymetreittäin tenttikirjoja. Tenttikirjoja, joista joka ikinen oli niin mielenkiintoinen, että muistan keskustelleeni Porthaniassa ennen tiedekuntatenttiä opiskelukaverilleni, että ”tämänkin tenttikirjan olisi voinut lukea myös huvikseen”. (Suomen kehityshistoriaan liittyvään kurssiini sain koko kirjallisuusaineiston eduskunnan kirjastosta. Pitäkääpä opiskelijat mielessä myös eduskunnan kirjaston kokoelmat, sillä kirjasto on kaikille avoin.)

Yliopiston eräs arvostettu lehtori ihmetteli tunnollisuuttani, kun vaaliyönä 2015 olin kirjoittanut aamuun asti kandidaatin tutkintoon kuuluvaa esseetä, etten myöhästyisi palautuksen määräajasta.  Valmistuinkin pian kansanedustajaksi pääsyni jälkeen kandidaatiksi vajaan kahden vuoden opiskelun jälkeen. Maisterin tutkintoa varten olin myös jo ennättänyt suorittaa opintoja kandidaatin vaiheessa, joten kuvittelin, että valmistun maisteriksi vuodessa. Työ kansanedustajana hallituspuolueessa on kuitenkin niin vaativaa ja vapaa-aikaa on hyvin vähän, joten loput maisterinopinnot kestivätkin kauemmin.  Lisäksi, kuten elämässä yleensäkin, matkan varrella ”sattui ja tapahtui” asioita, jotka haittasivat opintoihin keskittymistä. Viimeiset vuodet olivatkin paikoin hyvinkin raskaita, joskin myös koomisiakin piirteitä sisältäviä. Kerron esimerkin, joka on varmasti ollut näky, jos eduskunnan valvomossa on satuttu valvontakameroista katsomaan: Nikamaleikkauksesta johtuvia oireita vai mitä lie, mutta eräänä hyvin varhaisena aamuna jalat lähtivät alta ja jouduin jatkamaan matkaa työhuoneeseeni konttaamalla eduskunnan käytävällä.  Maanläheisellä matkallani havaitsin läheisessä tilassa matalan tason, josta tukien saatoin ”tuskasisulla” punnertaa itseni ylös. Seuraavaksi jo kävelinkin hurjassa takakenossa (näky sekin) työhuoneeseeni, jonne avustajani muutaman tunnin kuluttua toi eduskunnan lääkärin määräämää kipulääkettä. Kaikesta on selvitty ja kirurgin mukaan niskatkin kestävät seuraavat 400 vuotta.

Yhtä kaikki; mielestäni kokemus yhdistää kansanedustajan työ ja sitä tukeva opiskelu lopun infernaalisine läpi viikonlopun valvomisineen oli kuitenkin tärkeä kansanedustajana kokea: Ymmärrän nyt kokemuksesta, kuinka työn ja opintojen yhdistäminen voi olla vaikeaa. Toisaalta oppiminen on helpompaa, kun aihepiiri on entuudestaan tuttua joko aiemman tai nykyisen työn kautta. Itse saatoin myös kansanedustajan työssä hyödyntää oppimaani useasti. Tuokin aika –painavine gradureppuineen- on myös elämää. Erään kerran juuri kirjoittamaan oppinut lapsemme -tottuneena äidin opiskeluun- näytti malliksi, miten tehdään tutkimus niin, ettei siinä kauaa nokka tuhise.

Koulutus on Suomen vahvuus, etu, ja toivottavasti enemmissä määrin myös vientituote. Koulutuksesta leikkaaminen on hyvin lyhytnäköistä tänä työn (uuden) murroksen aikana, jossa elinikäinen oppiminen asemoituu itsestäänselvyydeksi.

Kiitos perheelle kaikesta tuesta. Kiitos legendaarisille ulkoasiainvaliokunnan kansanedustajakollegoille, joita sain haastatella tutkimukseeni kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta. Teitte aineistostani ainutlaatuisen. Kiitos Helsingin yliopisto, jokainen luennoitsija, lehtori, professori, opiskelutoveri ja muu henkilökunta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *